Liian sekavia tunteita

Ilta kymmeneltä ruuan jälkeen alan miettimään kuluneita päiviä, viikkoja ja kuukausia. Kuinka nopeesti se koko vuosi onkaan mennyt ? Ihan tosta noin vaan, oon tutustunu mulle nyt jo rakkaimpiin ihmisiin, luonut uusia muistoja, joita ulkopuolinen ei voi ymmärtää, sopeutunut uuteen kulttuuriin, elinympäristöön ja maahan josta mä en vuosi sitten tiennyt kuin pääkaupungin nimen, oppinut uuden kielen ja saanut mahdollisuuden kokea jotain näin suurta joka on muuttanut mua ihmisenä ja mun maailmankuvaa ylipäätäänsä.

Elämä ei aina oo niin yksinkertaista. Vuosi sitten, jos mulle oltais sanottu että oon tässä mielentilassa toisellapuolella maailmaa, jossa jokin niin tuntematon voi nyt tuntua mulle paikalta, johon mä haluan jäädä, oisin varmasti kieltänyt kaiken ja epäillyt miten toi edes olisi mahdollista.
Tuntuu varmaan ihan hullulta ulkopuolisen korviin miten niin lyhyessä ajassa sitä muuttuu, eikä tiedä enää minne mennä tai mitä tehdä. Voiko koti olla oikeasti kahdessa maassa samaan aikaan ? Sydän on siellä missä koti on, mutta jos ei tiedä mihin se sydän kuuluu ?

Mun lista ois aivan järkyttävän pitkä jos kysyttäisiin mitä kaikkea mulla tuleekaan ikävä. Ajatuskin siitä että en saa antaa poskipusuja päivittäin pikkuveljelle, host perheelle tai kavereille, kulkea samaa reittiä enää kouluun, istua siinä sen yhden tietyn ihmisen lähellä koulussa, palata aamuseitsemän aikaan kotiin jalat väsyneenä tanssimisesta ja maata sängyssä siskon kanssa selittäen miten päivä päivältä ollaan läheisempiä, ahdistaa mua. Oot luonut vuoden ajan itselles rutiineja joista nyt pitää luopua. Miten joku pystyy jättämään tän kaiken taakse, sehän on ihan mahdotonta.

Jokasella teolla ja tapahtumalla on tarkotuksensa, ainakin mun mielestä. Jostain syystä mulle ei löydetty perhettä Cordobasta vaan päädyin just tänne, tähän perheeseen ja tähän elämään. Musta tuntuu että oisin asunut täällä jo kauemmin.
Harva sitä oikeasti ymmärtää, ilman että lähtee maailmalle, kokemaan jotain uutta ja tuntematonta. Pelko on sallittua ja rohkeutta siihen tarvitaan jotta kestää surulliset päivät tai jopa viikot itkien koti-ikävää, ja lopussa itkien sitä, mitä se sana "koti" oikeasti tarkoittaa. Vahvuutta muistaa, että huonojen aikojen jälkeen tulee olemaan aina ikimuistoisempia päiviä niiden huonojenkin puolesta!

Onhan se ihanaa palata, nähdä rakkaat siellä Suomessa, mä en vaan uskalla sanoa sitä ääneen että pian tää kaikki on jo ohi.
 Jossain vaiheessa alkaa miettimään, mitä jos ? Mitä jos kaikki on muuttunut, mä olen kasvanut tai jokin ei enää tunnu samalta kuin ennen. Ristiriitasia tunteita tää koko vauhdilla kiitävä loppuaika on, sitä on turha kieltää.
 Jokaisesta hetkestä on nautittava ja luotava uusia muistoja, ilman pelkoa tulevasta. Välimatka ei mun mielestä erota ketään, jos oikeasti välittää. Aina voi palata, ja lopulta ymmärtää että kaikki loppuu aikanaan, koskaan ei vaan voi tajuta kuinka nopeasti se aika oikeasti meneekään, vasta kunnes on lentokoneessa katsomassa viimisiä kertoja niitä maisemia joita vuosi sitten ihasteltiin ekaan kertaan ja haikaillen muistoja viimevuodelta jotka vieläkin tuntuu kuin eiliseltä.

Besos <3